Aloittaminen. Kynnys. Niin usein korkeakin vielä. Vaivalloista ja hidasta. Löydän niin helposti itseni vitkastelemasta ja keksimästä milloin mitäkin tekosyitä. Eihän nyt ole oikea aika, eihän nyt juuri tarvitse, kyllä vielä ehdin, tai teen sitten kun saan paremman ajan keskittyä.
Mutta yleensä tuota parempaa aikaa ei tule. Aloittaminen siirtyy kauemmaksi ja samalla oikeastaan kynnyskin korottuu. Plus että vitkuttelu tappaa vielä inspiraationkin! Sinänsä mukavasta asiasta voi näin muotoutua jopa kurja homma, johon ei enää edes huvita ryhtyä.
Lykkääminen siis aiheuttaa lopulta myös mielipahaa. Ehkä ei muille, mutta erityisesti itselle. Ja kaikki oikeastaan vain ihan oman vitkastelun tuloksena. Noh, eihän sen näin pitäisi mennä!
Entä jos opettelisinkin asennoitumaan uudella tavoin? Härkää sarvista kiinni. Mukavuusalueeltani venyvämmin. Muistan miten rakas edesmennyt anoppini ohjasi, ”päätä tehdä asiaa vaikka 10 minuuttia, niin saat joka tapauksessa asiaa eteenpäin ja siitä seuraa hyvä mieli”. Näin kun toimii, voi asiasta innostua vahingossa enemmänkin ja tulee tehdyksi paljon enemmän kuin aikoi -ihan vain sillä, että sai aloitettua. Vau! Ja seuraavan kerran on ehkä jo helpompi aloittaa. Voin kertoa: on todella kokeilemisen arvoista. Toimii!
Vähän kerrallaan on monesti parempi kuin ei ollenkaan. On hullunkurista miten aloittamista siirtää helposti eteenpäin, sillä tuona vitkasteluunkin kuluneena aikana olisi voinut saada valtavasti asioita aikaiseksi. Mutta, tässä kohtaa huokaan. On nimittäin täysin riittävää, että joskus teenkin vain miniannoksina. Riittävän hyvää niin. Ja toisinaan vain on niin siunattua tehdä vähän kerrallaan. Jos sisin pysyy mukana paremmin ja olo kokonaisempana, on vähän kerrallaan parempi valinta.
Sillä hosuminen on huono. Varmaankin ’serkku’ vitkastelulle. Silloin nimittäin jo tulos itsessään kielii, ettei hommaan ole keskitytty. Kaikki tekeminen ei toki vaadi erikseen keskittymistä, vaan pelkkä asian tehdyksi saaminen on hyvä ja täyttynyt tavoite. Mutta kun on kyse aiheesta, jossa tulisi olla läsnä ja toimia ajatuksella, ei hosuminen ole hyvä kaveri. Mietipä vain.
Ja sitten: me voimme kehittyä, me voimme oppia uusia toimintamalleja! Jep. Peli ei ole pelattu. Se on hyvä uutinen! Voi ottaa aikaa opetella tarttumaan esim. tuohon 10-minuutin-malliin. Se kannattaa. Sanotaanhan, että tekemättömät työt rasittavat eniten. Mikä palkinto onkaan hyvä mieli aikaan saadusta, voittajaolo! Voi jo varmaankin todeta, että kun hommia vain saa aloitettua jää jäljelle lopulta paljon enemmän vapaata aikaa.
Erityyppisille ihmisille toimivat usein erilaiset konstit. Ehkä jokin porkkana asian suhteen toimisi buustina aloittamiselle. Tai tavoitteiden asettaminen. Mutta taitaapa olla niin, että eri elämäntilanteissa mennäänkin eteenpäin eri tavoin. Jos ei olekaan niin, että luonnostaan toimisin näin. Jos aloitekykyni onkin kuin vahingossa luiskahtanut pois normi raiteeltaan. Jos luiskahtamisen on tarkemmin ajatellen aiheuttanut itseni ulkopuolelta tullut asia.
On lupa ottaa rauhassa ja tarkistella asioita omaan tahtiin. Juuri silloin edes vähän kerrallaan riittää mainiosti. Jos esimerkiksi olen uupunut ulkopuolelta tulevien vaateiden jatkumosta, ei itseni prässääminen tee kuin huonoa jälkeä. No, silloinkin on arjen rutiinit suoritettava. Mutta vähän kerrallaan riittää. Enempään ei ole voimiakaan. Tärkeämpää on nähdä syihin ja saada lepoa ja/tai apua, että pääsisi tilanteita purkamaan ja uuteen, hieman erilaiseen alkuun.
Fyysinen väsy on helpompaa selätettävää. Mutta jos mieltä on töytäisty, jos voimat ovat menneet murehtiessa. Tai jos esim. koet tulleesi niin tukahdutetuksi, että tyypillinen luovuutesi on mennyt tukkoon, ei yleensä enää aloitekyky ole enää kovin kuosissaan. Tahti on täysin eri kuin normi oloissa.
Tällaisten kokeminen ei ole toden totta helppoa. Silloin on silkkaa viisautta lähimmäiseltä hieman järjestellä sanojaan ennen kuin mielestään hyviä neuvoja tokaisee. Hienoa on joka tapauksessa tietää, ettei epätoivottu tilanne ole päätepiste, vaan välivaihe. Mutta on opittava olemaan armollinen itselleen. Usein toista kohtaan osaa olla ystävällisempi kuin itseään. Tuntuu elämän oppikoululta, että pystyisi sitä paremmin soveltamaan omalle kohdalleen. Mutta yksin ei tarvitse oppia, eikä yksin ole hyvä jäädä.
Hyvillä ystävillä siunattu elämä on suuri aarre. Rohkaisun sanalla on suuri voima kantaa juuri vaikean päivän matkan ja auttaa alkuun. Hyvän verran. Ihan riittävän määrän. On aikoja, että toimii tehokkaammin kuin toisina, sen kanssa saa olla sinut. Hyvät asiat vaativat aikaa kypsyäkseen. Ne valmistuvat hiljalleen, asia ja vaihe kerrallaan. Olisikohan tänään riittävää pyrkiä tekemään systemaattisesti asioita, mutta ehkäpä vain vähän kerrallaan? Taidanpa taas kokeilla 10-minuutin-mallia. Päätän, että juuri tänään on hyvä niin.
