Yhtenä sattumanvaraisena iltana pakkaan kimpsuni ja lähden tilaisuuteen sisin toivoa täynnä. Niin kuin olen lukuisat kerrat tehnyt ennenkin. Muistiinpanovälineeni matkassa ajan paikan päälle ja kohtaan monia hieman tuntemiani henkilöitä. Ja yhden, jota tunnen paremmin, kohtaan pikapikaa. Iloinen hetki.
Tilaisuus alkaa ja saan syventyä sen antiin. Koko päivän, tai melkeinpä kaksi, on mieli askarrellut syvästi itselleni isojen aiheiden kimpussa. Jopa niin paljon, että normi päivärytmi ei ole oikein ottanut käynnistyäkseen. Jotain, mitä tekisin aivan toisin kuin koskaan ennen. Uutta, jonka edessä sydän sykkii, mutta mieli epäröi, sillä olenhan niin uudenlaisen äärellä. Se ei ole tuttua ja totuttua.
Sydämeni on ottanut kopin aiheesta jo kauan sitten, sillä uusi sykkii elämää ja elinvoimaa. Ja mieli puntaroi realiteetteja -ja riskejä. Edelleen. Tylsää, mutta todellista. Mieli huojuu samoin kuin kehoni keppien jättämisen jäljiltä. Lonkan tekonivelleikkaus on onnistunut ja saan jättää kyynärsauvat pois, mutta yllätyksekseni kehoni alkaakin vaappua -tekee samaa kuin ennen leikkausta kivusta ontuessani! Kovasti keskittymistä vaatii, että suoriudun eteenpäin suht normaalisti. Kipua on hieman, mutta nyt haen uutta normaalia. Hitaasti.
Samoin keskittymistä vaatii nyt mieli uudenlaisen portailla. Ei ole helppoa poiketa totutusta. Ei todella. Sisimmän myrskytuuli on melkoinen. Paljon se on jo tuivertanut esiin asioita, mitkä voivat mennä pieleen. Se ei yllätä. Siihen osaa oikeastaan jopa valmistautua. Samalla tuo sydän on jatkanut ja jatkanut sykkimistään innoissaan uudesta, koettanut vakuuttaa mieltä, suostutella mukaan. Sitkeästi.
Ja niinpä välillä koko olemukseni puhkuu intoa hypätä uuteen ja tuntemattomaan. Suorastaan niin, että ilma ympärilläni väreilee odotusta ja iloa. Niissä hetkissä ajatus lentää ja ideat kukoistavat, vauhtia ei voi hitaaksi luonnehtia millään muotoa. Olen kokonaan niin yhtä sydämeni kanssa. Ei epäröintiä. Täynnä rohkeutta elän sisimpäni maisemaa isosti.
Ja sitten koittaa toisenlainen hetki. Kuin jarrut lyötäisiin päälle. Mieli ikään kuin rakentaa portaat korkeammiksi askeltaa. Esteitä kehkeytyy, vaikka hetki sitten juuri oli selkeää. Yllätyn tästä kerta toisensa jälkeen. Kuin vuorovesi se tulee. Tavallaan sen tulon tietää. Mutta kun silloin sydämen innon syke vaimenee ja pinnalle asettuukin epäilys. Koen epämukavuutta ja lähes turhaudun.
Herää kysymys: ”onko minuuteni lopulta rakennettu kuin elämän tuomien asioiden kerroksista, eletyn kokemuksen eri tasoista”? Näen, että on olemassa kirkkautta ja varjoja monissa kerroksissa. Nämäkö tässä peilaavat vuorotellen valoaan ja värejään? Kirjo, joka on jokaisen kohdalla lopulta erilainen -ja juuri sellaisena oikeastaan kiehtova!
Mikä yllättää, on kuitenkin jotain mitä en osannutkaan ennakoida. Tai ehkä osasin, mutta en ollutkaan varustautunut ottamaan sitä vastaan. Joudun itsekseni toteamaan, että osa minusta on vahva ja kuitenkin löytyy osa, joka onkin heikko. Tilaisuus päättyy ja valmistaudun lähtemään kotiin. Kohtaan kuitenkin vielä ystävän ja tarjoutuu tilaisuus vaihtaa kuulumisia. Sehän on miellyttävää. Asiat rönsyilevät ja päätän kertoa hänelle uudenlaisesta arjesta, jota olen tykönäni rakentamassa. Yllättäen hetki pysähtyy. Lähellä, mutta niin kaukana. Viilenee.
Olet uudenlaisen portailla omine vuorovesinesi ja tuot nyt sydämen aiheesi esiin ystävälle. Miksi vastustus nousee ’omista riveistä’? Toisen sydän ei resonoikaan ääntä, mikä omasta sisimmästäni kumpuaa, sitä näkyä, jonka niin kirkkaana itse näen. Yhtäkkiä koen, että vain tietynlainen olisi ollut sopivaa. Enemmän sellainen, joka olisi tavanomaista. Kaduttaa, että jaoin sydämeni näkyä. Enhän minä kolhua kaivannut.
Kukapa haluaisi. Vahvistusta olisin toivonut. Ilon tilalle jäi vaivaantunut olo. Kunnioitan toista, mutta kohtaamisesta jäikin murheinen mieli. Vuorovesien vaihteluhan on jo vellonut sisimpäni pohjamutia myöden useat kerrat. Kun ajattelen tuota omaa, uudenlaisen arjen rakentumista, koen toivon ja valon, ilon läikähdykset, jotka ovat niin pitkään olleet täysin hukassa. Kun peilaan itseäni vanhan jatkumoon, koen pysähtymistä, harmautta ja mielen sulkeutumista. Ei ole vaikea arvata kumman tien haluaisin valita, vaikka pelottaa ja arveluttaa.
Ja pelottaahan se. Uusi, josta et oikeastaan mitään tiedä. Riski, kun vanhaa tuttua reittikarttaa ei ole. Se, että lähellä oleva ihminen katsookin eri vinkkelistä, eikä näe samoin kuin itse näen. Ja silti sisin huutaa, että nyt on aika astua uudelle portaalle, on aika tehdä arjessa eri tavoin! Tiedän, että totta on lukemani ajatus: ”kun teet samoin kuin tähän asti, tulos on samaa kuin tähänkin asti”.
Tiedän myös, että en halua sitä, entisenlaista tulosta. Ei enää. Testattu on, pitkään. Tiedän senkin, että minua ei ole rakennettu sattumalta tällaiseksi, elämänkirjoni tähän saakka ei ole sattuman tulos. En usko sattumiin, vaan sydämessäni tiedän, että tämä kaikki on Kaikkivaltiaan tarkkaa punosta. Hänen punoksensa ei koskaan ole hukkaan heitettyä työtä, ei roskaa. Myös ainekset, joista tämä punos on muokkaantunut, on valjastettu hyvään tarkoitukseen, hyvän jakamiseen. Se ei ole yhden tekevää!
Voinko enää muuta kuin valmistella hyppyä uudelle portaalle? Olisi niin helppoa perääntyä, mutta jäisikö samalla pala kirkkautta jakamatta tähän maailmaan, jonkun ihmisen arkeen säteilemättä? Arvokasta ei voi heittää pois. Turhasta luovun ja opettelen sitä lisää, mutta kyse on nyt jostain, jonka edessä tulee vain rohkaistua. Uudenlaisen portailla kerään sittenkin voimani ja nousen. Toivoa ei ole luotu turhaan. Sattuu, että vastustus tulee läheltä. Mutta päämäärä uudenlaisessa on niin arvokas, että päätän kiinnittää katseeni siihen ja uskaltaa. Vain sisimpääni piirretyn näyn eläminen todeksi voi näyttää, miten tämä punos kehkeytyy eteenpäin.
