Joskus suurin este mitä on, olenkin minä itse!
Ou nou -eihän sen näin pitänyt mennä! Mutta enhän suunnitellut itse myöskään uupuvani, en suunnitellut, että matkani taittuisi merkeissä, joiden solmukohdista itseni lopulta löytäisin. Kipeästä kohdasta.
Ihmisen matka on kummallinen, ei monesti mene kuten suunnittelee. Kompastun siihen, etten enää palaudukaan kuten ennen. Maisemat muuttuvat matkalla, mutta että minä itsekin muutun! Josko sitä on lähimmän vaikea hyväksyä, niin hyväksynkö edes itse?
Matkan kipeällä kohdalla on pydähdyttävä. On rohkeutta pysähtyä. On kysyttävä itseltään kuka minä olen tänään, miten hengitykseni kulkee nyt? En tilannut näitä asioita elämääni, helposti voisin niistä luopua. Mutta ne ovat ottaneet roolinsa ja jättäneet jäljen. Tänään peilistä katsoo kokemuksista rikas. Kaikesta huolimatta.
Kokemuksien kopassa on toki kosolti hyvääkin! Oi, ihanaa että on! Miksi ihmismieli kuitenkin kiinnittyy niin helposti ikävään? Ilman tasapainon kattausta en ainakaan minä olisi tässä ja tänään. Ilman Kaikkivaltiaan auttavaa kättä elämän yllä, ohjausta ja suunnantarkistuksia. Sitkeyttä ja uutta toivoa. Yhteyttä.
Mutta se jumittuminen toimimattomaan, tylsäksi käyneeseen, kipeään. Eihän sitä tahallaan valitse, mutta itse siihen lipuu. Ylikuormittuminen hyökyy yli ja oma voima loppuu. Käpertyy kuin kiveksi omalle tielleen. Sisäänpäin. Ja kiven ominaisuus on kylmä, tunteeton, paikoillaan pysyvä. Silloin epänormaalista alkaa kääntyä normaalia. Ei ihmistä ole luotu sellaista varten. Ei esteeksi omalle tielleen. Eikä muiden.
Visio elämästä eteenpäin ei aina ole kovin kirkas. Aivan arkisetkin asiat voivat alkaa harmittaa suunnattomasti. Jos syntyjä syviä ei hamota, ja vain itsekseen tutkailee moittien saamattomuuttaan, ei tulos ole kovinkaan toivottava. Se on piste, jossa taivaankansi saisi raottaa pilviverhoaan ja lähettää enkelin rinnalle. Tuo enkeli voi olla ystävä, se voi olla vaikka tuntematon henkilö maitokaupassa. Hymy, huomioiminen, yllättävä kaunis ele. Jotain liikahtaa.
Syvemmältä se alkaa. Liikahtaminen, ja oivaltaminen. Kohtaaminen -avun vastaanottaminen! Tunteet saa tuntea ja itkut saa itkeä. On seesteisempää sen jälkeen. Mutta liian helposti lokeroidumme, kun tulisi nousta ja sulautua. On voimaa kysyvää päättää asioita, mutta valinta avata verhot uudelleen elämää kohti kannattaa silti. Uusi toivo nousee joka aamu uudelleen. Ja se voima-annos annetaan meille yhdeksi päiväksi kerrallaan.
Voin tehdä listoja ja tavoitteita, väritellä uusia näkymiä tulevasta. Ja välillä se on tarpeellistakin. On hyväksi unelmoida, mutta esteet purkautuvat kuitenkin parhaiten ytimeen ylettyessä. Saan olla heikko, kun siltä tuntuu, saan tarvita toista ihmistä, ja saan löytää itseni niiltä sijoilta uudelleen ja uudelleen. Uupunut ei ole sama kuin huono, ei sitä mikä mielletään turhaksi ja tehottomaksi. Syystä tai toisesta vain on kertynyt ylikuormaa. Monesti ulkopuolelta.
Kuorman alla on pimeää. Ylipakattua reppua ei saa kannettua, ylilastatua lavaa ei saa nostettua kyytiin -on vajautettava ensin, on päästettävä irti. Uskallettava. Suostuttava. Vasta sitten matka voi jatkua, vasta sitten on vapautta hengittää ja nähdä värejä ympärillään. Jumittumisen tilalle voi asettua toivo ja raikas tuulenvire!
Ihminen yksinään ei ylety syvimmälle. Sinne missä taakkojen purku tapahtuu turvassa ja itselle sopivaan tahtiin. Eikä yksin tarvitsekaan. Meitä Korkeampi on luonut yhteyden, tarkoituksella. Tarvitsevuuden. Ja minä-niminen este saa alkaa sulaa. Este elämälle ja valolle. Rauhassa palautuen alkaa hengitellä uutta ilmaa. Antaa auringon paistaa sinne missä oli välillä niin pimeää.
Olisiko yhteys se jokin, mikä purkaa oman esteeni? Voisiko yhteydessä olla voiman avain, jota kaipaan ja tarvitsen. Ja kun olen valmis, pääsen sen avulla omasta tilanteestani eteenpäin. Kaikki ei ole vielä tässä ja nyt. Päätän kirjoittaa sen muistiin isoin kirjaimin ja kurkottaa eteenpäin. Olenhan matkalla, enkä halua olla este hyvän tapahtumiselle, uuden toivon nousemiselle. Muistan taas, että kokemuksieni kopassahan oli myös hyviä asioita! Iloa ja aurinkoa.
